Jälleen tänään. Ah, kyllä taas kiittelin kerrostaloelämää mielenkiintoisin sanakääntein ja lasten korville sopimattomin ilmauksin tänään lenkillä. Miten suurella kaiholla muistelenkaan niitä suloisia hetkiä Joensuussa kun molemman koirankuonolaiset saattoi päästää pihalle kirmaamaan pienen mielensä kyllyydestä!!!
Mutta nyt. Remmilenkki aamulla, remmilenkki päivällä, remmilenkki illansuussa, remmilenkki illalla, remmilenkki nukkumaan käyntiä ennen ja monesti vielä noissa väleissä. Siis remmilenkki. Eli pääparka on varsin kovilla. Koirilla ja omistajilla samoin. Mikä kaupunki se sellainen on, ettei löydy koirapuistoa..? Löytyy nimittäin veteraanipuistokin. Ja kun kerrostaloympäristöön lisätään junarata, junien tavara-asema, moottoritie, joki ja vilkkaasti liikennöity tie, on vapaana juoksuttaminen aivan oma taiteenlajinsa. Toistaiseksi siihen tarkoitukseen on löydetty vasta yksi polunpätkä. Sekin metsästä, jossa liikkuu toisia koiria, polkupyöriä, himolenkkeilijöitä, karanneita lapsia ja humalaisia. Kiva, todella kiva.
Ja siitä seuraa lisää kivaa kun ei saa juosta ulkona. Silloin juostaan sisällä. Ja kovasti. On niin mukava tulla kotiin raajoissa riippuvien, taukoamatta kyselevien ja kovaa ääntä pitävien lasten ympäröimästä hulinasta kodin rauhaan. Siis minne..? Nykyisin yleisin näky sen jälkeen kun on hiipinyt rappukäytävässä asunnon ovelle jotteivät koirat tuloani kuulisi, on totaalinen sekasorto. Pikkuneiti ei jaksa pidättää koko päivää ja tekee asioitaan kursailematta lattialle. Korjaan, mato(i)lle. Juoksupula kostautuu tolkuttomana riehumisena, joten matot (joita ei enää meillä juuri näy) ovat pitkin seinänvieriä, sohvan patjat lattialla, viltit sohvan ja tuolien alla, kengät eteisestä olohuoneen sohvalle siirrettynä ja muutamia hätiä sinne tänne tehtynä ja hätäpäissään niihin on tietysti vielä kävelty. Puhumattakaan niistä suunnattomista riemunpurkauksista, ilohypyistä, ulinoista, vonkumisista ja lelujen tappamisista jotka äitikän kotiintulo saa järjestään joka ainoa kerta aikaan. Siinä ei auta huomiotta jättäminen tai komentaminen, ei edes kiljuminen ja kiroileminen kun sukka on lätäkössä kunnollisesti kastunut. Eli kiva tulla kotiin.
Ja kun sitten sille remmilenkille mennään (kuten taas tänään), pitää hihnaa vaihtaa säännöllisin väliajoin eli noin minuutin välein kädestä toiseen olkavarren tolkuttoman venymisen estämiseksi. Ei ole kiva kopistella kotiportaisiin toinen käsi reilusti toista pidempänä. Kovasti ollaan malttia ja asiallista remmikävelyä harjoiteltu konstein jos toisinkin, mutta kerropa itse vinttikoiralle ettei saa juosta. Yritetty on, onnistuttu ei.
Nyt odotetaan kuumeisesti hiki otsalla agilityä, näyttelykoulutusta, tokoa ja pentukurssia, jotta ylimääräisen riehumiskapasiteetin hyötykäyttö pääsisi alkuun. Parasta olisi toki se vapaana juokseminen, mutta kun ei niin ei. Ainakaan työpäivinä. Viikonloppuina voi toki karata maalle, mutta liian vähän on vaan yksinkertaisesti liian vähän.
Entistä Joensuun kotia on joskus niin kovasti ikävä..
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti