Nettisivut työn alla

Blogin kirjoittamisesta rohkaistuneena uskalsin ryhtyä nettisivujen väsäämiseen. Koska en todellakaan ole tekniikan ihmelapsi etsin pitkään netistä hyvää ja ilmaista kotisivukonetta. No, tehtävä ei ollut helppo.. Marjo teki Papulle sivut ja siitä sain vinkin ja linkin sopivaan paikkaan, kiitoksia! Mainoksista vain on näillä ilmaissivuilla näköjään täysin mahdoton päästä eroon, pahoitteluni niistä. Jos käytät selaimena Firefoxia, kannattaa ne noukkia pois Adblokilla. Rumia ovat. Pitää ilmeisesti opetella nettisivujen tekoa ja käyttää hyväkseen nettiliittymän tarjoajan antamaa kotisivutilaa. Ohjeistus vaan oli niin vaikeaa että meni yli hilseen. Mutta katsellaan.

Sivut ovat vielä aivan kesken mutta kasailen niitä pikkuhiljaa ja inspiraatioiden mukaan. Kaikki kirjoittamista harrastavat tietävät ettei kyseinen asia (inspiraatio siis) katso aikaa tai paikkaa. Näin ollen sivujen valmistuminen voi kestää vielä hetken tai pari..

Jos kuitenkin uskaltaa, voi sivuja käydä kurkkaamassa osoitteessa www.freewebs.com/diivajaelsa

Seisotuskuvia

Innostuttiin Eilen Marjon kanssa ottamaan Papusta, Diivasta ja Elsasta seisotuskuvia. Papu ja Elsa ovat jo muutaman kerran perusteella kuin paita ja peppu, saman älykkyystason seuraa toisilleen. Diiva puolestaan ei mokomista reuhkaajista juurikaan välitä, vaan tyytyy aikuisen roolissaan komentamaan liiaksi yltyviä kakaroita, Papua erityisesti. Papuparka on säikähtänyt kerran jos toisenkin Murisevaa ja hampaitaan näyttelevää Diivaa yrittäessään tämän kanssa samaan tuoliin nukkumaan. Kyllä kolmestaan olo kuitenkin onnistuu, joskus Diiva jopa erehtyy leikkimään..!

Laittelin lisää Marjon ottamia kuvia kolmikon touhuista tänne.

Mutta niitä seisotuskuvia sitten. Lisään tähän alas parhaat otokset kaikista kolmesta. Pöydän pienuus tuotti ongelmia pitkärunkoiselle Elsalle, joten kuva ei ole kovin imarteleva.. Mutta voi tuosta jo vertailla.












Diiva sen kuin kaunistuu!











Elsa koipikoira-pitkäselkä, tiukkaa teki mahtua pöydälle.











Papu-poika parhaimmillaan.


Kaikki tämän jutun kuvat: Marjo Leinonen

Paitaterveisiä

Kaikille teille, jotka omistatte ihanan koiran ja haluaisitte kyseisestä karvaturrista tai siloturkista kuvan koristamaan paitanne rintapuolta tai selkäosastoa, lukekaapa seuraava.

Tarvitset vain valkoisen tai vaalean puuvillasilityslämpötilaa kestävän paidan (turha yrittää tummalla), mustesuihkutulostimen (ehdottomasti, laser ei todellakaan käy), pikkuisen kuvankäsittelytaitoja (ihan vähän vain) ja Datalinen iron-on transfer -paperia (kirjakaupoista löytyy, jopa Imatralta).

Onnistuu näin: Valitaan kuva, kirjoitellaan siihen mieleinen teksti jos siltä tuntuu, käännetään jonkinsorttisella kuvankäsittelyohjelmalla peilikuvaksi, tulostetaan kyseiselle paperille, leikataan liiat pois tai annetaan olla sellaisenaan, liimataan silitysraudalla paitaan haluttuun kohtaan, poistetaan suojapaperi ja valmista tuli!

Itse sain rakkaista tyttösistäni tämännäköisen tuotoksen aikaiseksi. Hieno, vai mitä :)

Elsa ja tapaus "mutka hännässä"

Mutka hännässä on ja pysyy. Ainakin siltä näyttää tällä hetkellä. Avasin viikon verran hännässä olleen paketoinnin tänään kurkistaakseni ruodon tilaa. No, eihän tuo hyvältä näyttänyt, pakko myöntää, ei hurraahuutoja tai riemunkiljahduksia. Ei, ei todellakaan. Häntä sinällään näytti ihan hyvältä ja karvat olivat kiinni nahassa (pelkäsin jo että rupeavat kohta karisemaan), mitä nyt vähän teipissä oli koko systeemi. Mutta mutka, se siinä edelleen on kuten oheisesta kuvasta todeta voi. Ei auttanut kuin pakettiin laittaa uudelleen. Tosin, pakko on sen verran todeta, että paljon parempi on kuin tilanteen tullessa tietoisuuteeni. Ja hännänpäästä ovat karvat litussa, eli saattaa näyttää pahemmalta kuin onkaan. Ja tuosta kohtaahan se kaartuukin tiukemmin jo ylöspäinkin, eli voi olla optista harhaa.. No, pieni mutka tuntuu sormien välissä, se on kiistämätön tosiseikka.

Nyt on siis noin viisi viikkoa mennyt asian toteamisesta. Harmittaa ja turhauttaa. Eihän se todellaakaan koiraa pahenna, oma herttainen itsensä Elsa on mutkikkaasta hännästään huolimatta, mutta eihän tuota todellakaan olisi tarvinnut tapahtua. Kun häntää tänään tarkemmin tutkailin, huomasin murtumanikaman kohdalla toisella sivulla reilunkokoisen karvattoman kohdan (karvat karisivat teippiä poistaessani), jonka keskellä oli rupi. Rupi irtosi samalla ja jätti arven. Kyseistä naarmua en ollut aikaisemmin huomannut, liekö tullut samalla kuin murtuma..

Ja tietysti tässä tulee myös itsesyytösten aika. Yritin kyllä ettei tulisi, mutta tuleepahan silti. Sitä vaan miettii, että huomasinko vamman liian myöhään, teippasinko huonosti, väärin, väärästä kohtaa, olenko murjonut sitä jälkeenpäin, olisiko se kuitenkin pitänyt kuvata parin viikon sisään ensimmäisistä kuvista jne. jne. No, toivoa aina voi ja toivossa on vielä elettävä, jospa se siitä. Viikon päästähän se sitten näyttelyssä nähdään miten mutka näkyy ja miten se nähdään. Ei auta kuin odottaa.

Diiva on neiti numero 954

Toissapaivänä saapuivat siis Suuren Juoksijalupauksen maastokirjat. Ja nopeasti tulivatkin! Kylläpä tuntuu hienolta! Kopan pitäisi puolestaan kolahtaa postiluukusta maanantaina, lasku siitä on jo tullut.. Näillä näkymin kokeillaan maastokisoja syyskuussa Tuomarinkartanon maastoissa, jänskättää jo. Nyt vaan toivotaan että kunto kohenee ja että päästään harjoituksiin koppaa kokeilemaan.

Ohessa otos ei niin kauhean tyytyväisen näköisestä juoksijalupauksesta..

Diiva, The Agilitywhippet

Agilityä siis tänään. Alkeiskurssille ilmoittautui kokonaista 18 koirakkoa, huikea määrä. Harrastukseen on tunkua, mutta Imatran Kennelkerhossa ei nirsoiltu osallistujien suhteen, ei todellakaan, vaan kaikki pääsivät joukolla mukaan!

Porukka jaettiin isoihin ja pieniin, sillä vetäjiä on kaksi. Ja aivan, whippet on suuri koira, maxi-luokkaan eli suurimpiin kuuluva. Eipä olisi äkkiseltään uskonut.. Ensin harjoiteltiin ohjauksessa kääntymistä, sitten hyppyjä. Kääntymiset sujuivat kuin vettä vaan, molempiin suuntiin ja molemmilla puolilla, niin juoksussa kuin kävelyssäkin. Ei tietoakaan "vinttikoiramaisesta" käytöksestä. Hypytkin menivät hienosti, korkealta yli. Oikein itsekin yllätyin tottelevaisuudesta ja siitä ettei mihinkään spurttailuihin tullut kiusausta lähteä. Diiva oli remmistä irti ja hyvin toimi.

Agility on kivaa, odotetaan jo tulevaa viikkoa suurella innolla! Mukava nähdä että koiralla on hauskaa, ja että asiassa kehittyy. Molemmat..! Tämä on meidän juttu, todellakin.

Ihanaa, viehejuoksua!!!

Siis pitkästä aikaa pääsivät tyttöset pupun perään. Tällä kertaa täällä Imatralla, Tazi-Teamin harjoituksissa. Diiva ampaisi matkaan kuin tykin suusta, kuten aina. Pupu sai myös kyytiä oikein olan takaa ja loppuun asti. Positiivista kommenttiakin tuli runsaasti.

Elsakin pinkoi hyvin. Vähän on vielä hakusessa se, mitä sille nyssäkälle pitää oikein tehdä kun se pysähtyy. Tappaminen oli kuitenkin mielessä, vaikkei niin vahvasti kuin Diivalla, mutta kuitenkin. Koska paikassa jossa täällä harjoituksia pidetään on melko mahdotonta juosta mutkarataa, juostiin suoraa. Se teki Elsalle hyvää, sillä ensimmäisellä vedolla tyttö juoksi perässä mutta koukkasi oikealle, kuin ollakseen varma että sen täytyy kääntyä pian, niin se aina ennenkin on tehnyt! Mutta eipä vaan kääntynyt. Toisella kerralla malttoi Elsakin juosta ennakoimatta. Neiti Pitkäjalka Hontelokoipi on vaan niin hurjaa katsottavaa juostessaan, varsinkin takaapäin..! Näyttää että koipia on kilometri liikaa ja että ne menevät minne sattuu. Toivottavasti kintut ajan kanssa asettuvat..

Myös Papu oli juoksemassa. Ihan eka kerta oli pikkuiselle. Ja kas kas, juoksijahan se sieltä kuoriutui! Ei pienintäkään epäröintiä vieheen perään lähtemisessä, seuraamisessa tai tappamisessa. Hieno poika! Siitä se lähtee. Vielä kun pääsisi joku päivä koittamaan mutkarataa..!

Kahden viikon päästä olisi harjoitukset seuraavan kerran. Silloin on näyttely Helsingissä joten taitaa jäädä väliin. Paitsi jos siellä menee yhtä hyvin kuin tähänkin asti näyttelyissä on mennyt, niin ollaan kotona viimeistään päiväkahviaikaan, silloin voitaisiin vaikka keretäkin juoksemaan.. Kopan pitäisi tulla tulevalla viikolla, sitäkin olisi hinku kokeilemaan.

Ps. Papun omistajan Marjon kanssa tuli puhetta näyttelyistä ja menestyspaineista. Niin, kummasti niitä vaan tulee vaikkei pitäisi.. Kuinkas näin..? Molemmilla oli vähän sama juttu, koiria kehutaan kovasti, eli niiltä tavallaan odotetaan menestystä, vaikka odottaminen onkin kannustusta (suuri kiitos niistä!), niillä on nätit ja menestyneet vanhemmat, saman kasvattajan koirat (tai varsinkin oman hauvelin sisarukset tai puolisellaiset) menestyvät ja napsivat palkintoja, tuovat nimeä ja kunniaa ja sitten oma turrikka menestyy niin ja näin.. Eikä päälle tarvita muuta kuin kanssakilpailijioiden "ystävällinen" kommentti niin.. Koiran syy ei menestymättömyys tietenkään ole, mutta esittäjästä on paljon kiinni. Vai onko..? Hassua, pitkään onkin ollut todella positiivinen mieli näyttelyjen suhteen, mutta toisten hieno menestyminen (ja kaikki onnittelut ja kunnia heille!) jotenkin saa ahdistumaan. No, tämä voi tietysti olla viikonloppumasennustakin, mutta jotenkin nyt vain painaa. Suurella ilolla kuitenkin odotan Helsingin näyttelyä kahden viikon päästä, omat esittämispaineet ovat Diivan kohdalta pois hartioita painamasta (suuren suuret kiitokset siitä Anitalle!) ja Elsan osalta ollaan hakemassa vain kokemusta. Ja kuitenkin, kun se oma kulta vaan on niin kaunis, miksi sitä ei huomata!?!

Sydäntenmurskaajat

Joskus ne vaan riehuvat niin kovasti että hermostuttaa. Mutta joskus ne vaan osaavat olla niin hellyyttäviä. Kovaa opettelua on ollut ensin tämän muuttoruljanssin kanssa, sitten töissä käymisen kanssa; pitää osata olla yksin..

Monesti aamulla olen huonoa omatuntoa kokenut kun kaksi ruskeaa silmäparia jää tuijottamaan ovenrakoon. Tänään minulla oli edessäni tämä näky, aja noita sitten pois makuuhuoneesta päivän ajaksi..!

Voi itku että osaavat olla suloisia!



Muutama lisäotos kyseisestä tilanteesta löytyy täältä.

Elsa tokoilee

Sulattelin yön yli tuota eilistä lääkärikäyntiä ja pikkuhiljaa helpottaa. Enää potuttaa vain ja ainoastaan huono asiakaspalvelu ja ymmärryksen puute. No, sellaista tämä nyt vaan on.

Elsan kanssa tokoiltiin tänään. Jätin Diivan kotiin ja Mikon kanssa juoksulenkkeilemään. Yhdessä niitä (siis Diivaa ja Elsaa) ei toinna kentälle viedä, hullun hommaa ainakin tässä vaiheessa.

Elsa on aina vähän hämillään kun joutuu yksin suureen maailmaan. Toisten koirien läsnäolo sai kuitenkin mielen kiinnittymaan muuhun kuin arkailemiseen. Tunnissa voi oppia ihmeen paljon. Seuraaminen parani ainakin 100%, samoin perusasento, istuminen, maahanmeno, kontakti.. Ihan eri koira yksinään. Lisää tätä! Noh, tulihan siellä tietysti hauskuutettua yleisöäkin. Luoksetulossa kutsuin Elsaa suurella innostuksella, ja tyttöhän riemastui. Juoksi kohti, mutta päätti kuitenkin pistellä pari kunniakierrosta kentän ympäri, koirien ympäri, itseni ympäri.. Suorastaan saattoi nähdä Elsan hymyilevän, niin riemuissaan neiti pisteli tassua toisen eteen kun kerrankin juosta sai! Takapuoli maata viistäen kiihdytteli ihmisten ihmetellessä koiran vauhtia. No, tulihan tuo lopulta luoksekin kun naurultani sain kutsuttua, ja kiltisti tulikin. Näytti todella tyytyväiseltä :) Toisella kerralla menikin sitten jo paremmin, suorastaan hyvin. Mitä nyt jarrutus meni pitkäksi ja pari kuperkeikkaa tuli juoksun päätteeksi. Hieno koira se tuokin on..!

Diiva puolestaan taitaa vihdoinkin päästä agilityyn! Ensi tiistaina alkaa alkeiskurssi, sinne mennään. Toivottavasti nyt todellakin päästään mukaan, ettei tule mitään vinttikoirafobiaa kouluttajien puolelta.. Elsa pysyy siis tokossa, Diiva puolestaan saa ryhtyä agilitykoiraksi :) Toki yritetään myös Diivan kanssa tokoilla silloin tällöin.

Näyttelykoulutusta tai pentukurssia ei tiedossa ainakaan näillä näkymin ole, joten näillä mennään. Diivan maastokirjahakemus lähtee huomenna postiin, joten sitä sitten tällä hetkellä odotellessa. Ja tietysti sunnuntaisia viehejuoksuharjoituksia, pitkästä aikaa!

- - -

Otsikossa on kolme viivaa siitä syystä, että jos niitä ei siinä olisi, voisi otsikon luokitella asiattoman sisällön piiriin kuuluvaksi.

Olen tässä jo hetken vetänyt henkeä ja rauhoittunut, mutta silti tarvitsee olla tarkkana tekstiin pyrkivien kirosanojen kanssa. Niin paljon ottaa päähän. Ja harmittaa.

Elsalla oli tänään aika lääkärille hännän tarkistuskuvaukseen. Viime viikolla soitin aikaa lähimmälle lääkärille ja sain ajan. Koska edelliset kuvat oli otettu täydessä valvetilassa (onnistui todella helposti) mainitsin asiasta aikaa varatessani. Vastaanotto asialle oli tuolloin nuiva, mutta koin kuitenkin tulleeni ymmärretyksi. Tilasin myös Joensuusta edelliset kuvat vertailukohdaksi.

Tänään noin tunti sitten menimme lääkärille odotuksen vallassa. Ensimmäinen kysymys tiskin takana oli: "Ja mitä asiaa sinulla on?" Ei tervehdystä. Niskakarvat pienesti pystyssä esitin asiani ja vastaus kuului: "Olette kyllä todella etuajassa". Ajttelin siinä vaiheessa, että hoidetaan nyt alta pois, eihän sille mitään voi jos asiakaspalvelu ei kuulu hekilön vahvuuksiin. Elsa punnittiin, ja vasta näillä hetkillä ymmärsin puhuvani lääkärin kanssa. "Nosta pöydälle. Remmit pois." Tottelin.

Siinä pientä koiraani silittelin kun tajusin miehen astelevan kaapinoven takaa ruiskun kanssa. Tiedustelin varovasti, että onkohan ihan oikea tapaus nyt käsillä, ei kai rauhoituksesta vain ole kyse..? No, rauhoituksesta oli kyse, ja tapauskin oli oikea, valitettavasti. Kun ilmaisin mielipiteen rauhoitusasiasta, lääkäri paiskasi tavarat käsistään sivupöydälle, käänsi selkänsä ja marssi ulos ilmoittaen, että voin poistua, hän ei koiraa kuvaa. Suu auki seisoin hetkisen vastaanottohuoneessa kunnes tokenin ja sain Elsalle valjaat päälle. Sanoin mitä mieltä olen asiasta ja mitä rauhoituksesta oli aikaisemmin sovittu. Lääkäri totesi ettei ole hänen hommaansa pidellä rimpuilevaa koiraa säteilyn alla, kiitos vaan käynnistä. Kiitin vaivannäöstä ja totesin saavani kyseisen palvelun toisaalta.

Vieläkin potuttaa. Ei tietoakaan asiakaspalvelusta, asiakaslähtöisyydestä, koiran huomioimisesta, empatiasta, ystävällisyydestä, kohteliaisuudesta tai mistään alkeellisestakaan palveluosaamisesta. Uskomattominta on, ettei lääkäri edes varmistanut koiran syömättömyyttä tai kertonut mitä on tekemässä. Monta kertaa on koirien kanssa lääkärissä käyty ja aina on saatu loistavaa palvelua. Piti tämäkin nähdä. Uskomatonta, todella uskomatonta. Jälkeenpäin tuntui niin pahalta että melkein itketti.

Nyt mietin että käydäänkö kuvissa ollenkaan, vai odotellaanko vaan. Pitää ilmeisesti etsiä pieni yksityinen yrittäjä, että saa hyvää kohtelua. Hyvästä palvelusta myös maksaa mielellään.

Rankka kävelyreissu ja muita kerrostaloasumisen ihanuuksia

Jälleen tänään. Ah, kyllä taas kiittelin kerrostaloelämää mielenkiintoisin sanakääntein ja lasten korville sopimattomin ilmauksin tänään lenkillä. Miten suurella kaiholla muistelenkaan niitä suloisia hetkiä Joensuussa kun molemman koirankuonolaiset saattoi päästää pihalle kirmaamaan pienen mielensä kyllyydestä!!!

Mutta nyt. Remmilenkki aamulla, remmilenkki päivällä, remmilenkki illansuussa, remmilenkki illalla, remmilenkki nukkumaan käyntiä ennen ja monesti vielä noissa väleissä. Siis remmilenkki. Eli pääparka on varsin kovilla. Koirilla ja omistajilla samoin. Mikä kaupunki se sellainen on, ettei löydy koirapuistoa..? Löytyy nimittäin veteraanipuistokin. Ja kun kerrostaloympäristöön lisätään junarata, junien tavara-asema, moottoritie, joki ja vilkkaasti liikennöity tie, on vapaana juoksuttaminen aivan oma taiteenlajinsa. Toistaiseksi siihen tarkoitukseen on löydetty vasta yksi polunpätkä. Sekin metsästä, jossa liikkuu toisia koiria, polkupyöriä, himolenkkeilijöitä, karanneita lapsia ja humalaisia. Kiva, todella kiva.

Ja siitä seuraa lisää kivaa kun ei saa juosta ulkona. Silloin juostaan sisällä. Ja kovasti. On niin mukava tulla kotiin raajoissa riippuvien, taukoamatta kyselevien ja kovaa ääntä pitävien lasten ympäröimästä hulinasta kodin rauhaan. Siis minne..? Nykyisin yleisin näky sen jälkeen kun on hiipinyt rappukäytävässä asunnon ovelle jotteivät koirat tuloani kuulisi, on totaalinen sekasorto. Pikkuneiti ei jaksa pidättää koko päivää ja tekee asioitaan kursailematta lattialle. Korjaan, mato(i)lle. Juoksupula kostautuu tolkuttomana riehumisena, joten matot (joita ei enää meillä juuri näy) ovat pitkin seinänvieriä, sohvan patjat lattialla, viltit sohvan ja tuolien alla, kengät eteisestä olohuoneen sohvalle siirrettynä ja muutamia hätiä sinne tänne tehtynä ja hätäpäissään niihin on tietysti vielä kävelty. Puhumattakaan niistä suunnattomista riemunpurkauksista, ilohypyistä, ulinoista, vonkumisista ja lelujen tappamisista jotka äitikän kotiintulo saa järjestään joka ainoa kerta aikaan. Siinä ei auta huomiotta jättäminen tai komentaminen, ei edes kiljuminen ja kiroileminen kun sukka on lätäkössä kunnollisesti kastunut. Eli kiva tulla kotiin.

Ja kun sitten sille remmilenkille mennään (kuten taas tänään), pitää hihnaa vaihtaa säännöllisin väliajoin eli noin minuutin välein kädestä toiseen olkavarren tolkuttoman venymisen estämiseksi. Ei ole kiva kopistella kotiportaisiin toinen käsi reilusti toista pidempänä. Kovasti ollaan malttia ja asiallista remmikävelyä harjoiteltu konstein jos toisinkin, mutta kerropa itse vinttikoiralle ettei saa juosta. Yritetty on, onnistuttu ei.

Nyt odotetaan kuumeisesti hiki otsalla agilityä, näyttelykoulutusta, tokoa ja pentukurssia, jotta ylimääräisen riehumiskapasiteetin hyötykäyttö pääsisi alkuun. Parasta olisi toki se vapaana juokseminen, mutta kun ei niin ei. Ainakaan työpäivinä. Viikonloppuina voi toki karata maalle, mutta liian vähän on vaan yksinkertaisesti liian vähän.

Entistä Joensuun kotia on joskus niin kovasti ikävä..

Uutispäivityksiä ja ERInomaisia näyttelytuloksia

Jahas, hetki on viime kirjoittelusta vierähtänyt, joten nyt on korkea aika päivitellä asioita ajan tasalle.

Viime keskiviikkona, 13.8.08 oli Joutsenossa match show, johon päätettiin mennä säästä huolimatta. Ihan hiukkasen ripsi vettä lähdön hetkellä, mutta perillä sitä tulikin jo ihan kunnolla. Elsa sai punaisen ja kastui läpimäräksi mutta ei sijoittunut. Sama Papun kohdalla. Pennut olivat kuitenkin hurjiin olosuhteisiin nähden todella esimerkillisesti, ensikertalainen Papu erityisesti. Ja kyllähän se vähän pistää tassuja nostelemaan tuo vesilammikossa seisominen. Diiva puolestaan sai sinisen, enkä ihmettele. Sääliksi kävi koiraparkaa, sillä Diivan kehän aikaan vettä tuli kuin saavista kaataen. Neiti oli likomärkä ja seisoi kuin italianvinttikoira, lainkaan liioittelematta. Ensimmäistä kertaa todella toivoin että sijoitus jää tulematta ja päästään kotiin. Toiveeni kuultiin.

Torstaina tokoiltiin. Elsa oli Mikon kanssa mukana. Diiva osoitti jälleen esimerkillistä toimintaa ja sai runsaasti kehuja ohjaajalta. Tällä kertaa onnistui myös istuminen ja maahanmeno, jopa pienen matkan päästä kaukokäskyillä. Hyvä tyttö! Elsa puolestaan osoitti harvinaisen vahvaa kiintymystä Diivaan ja minuun, eli totaaliseksi ulinaksi meni. Eivät auttaneet herkut tai muutkaan konstit kontaktin saamiseen, naurussa oli lopulta pitelemistä, onneksi ei sentään itkussa. Seuraavalla kerralla vaihdetaan Mikon kanssa koiria ja katsotaan mitä tapahtuu.

Lauantaina oli puolestaan vuorossa Kouvolan näyttely. Diiva sai vihdoin ja viimein ERIn seuraavanlaisen arvostelun saattamana, tuomarina Cristian Vantu, romania:

Beautiful head. Should be more balance. Good front and angles. Moves quite well.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta viimeinen lause lämmittää mieltä :) Tällä kertaa salaisina aseina toimivat ketjupanta ja hiljainen juoksuvauhti. Eriä tuli aika paljon, mutta myös muita värejä. Ja tästä on taas kevyempi mieli jatkaa. Hiljaa mielessäni kuitenkin jäin vielä näyttelyn jälkeenkin ihmettelemään whippetihmisten(kin) kykyä latistaa toisten iloa kehän laidalla. Miksi ihmeessä, kysyn vaan? Näin siksi, sillä riemuitessani suuresti ja aidosti Diivan vaaleanpunaisesta nauhasta ja pusiessani ja paijatessani tyttöä kiitokseksi hyvästä käytöksestä sateisessa säässä, intouduin onnittelemaan ohikulkevaa erin saanutta kanssakehäläistä. Tästä sain kiitokseksi huomautuksen, jonka mukaan kyseinen tuomari antoi eräässäkin näyttelyssä kyseisen arvion yhtä vaille kaikille, joten eipä tuo juuri mitään kerro. Jaa, olen varmaan yksinkertainen ja vielä keltanokka näyttelyissä, mutta kyseistä asennetta en vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Minä vielä nautin kuitenkin jo hyvästä laatuarviosta, enkä vain sertistä. Tyhmää kenties..? Potutti tietysti jälkeenkinpäin, mutta silti aion iloita tästä suorituksesta ja lisätä nauhan kokoelmiin kokonaissävyä vaalentamaan. Siellä se on sininenkin nauha yhtälailla ripustettuna.. Pääasiassa pitää kuitenkin olla kehien reunoihin tyytyväinen, sieltä olen myös suuren määrän kannustusta ja uusia tuttuja saanut. Kiitos teille!

Näyttelyssä törmäsin toki myös mukaviin ihmisiin, heistä eityisesti jäi mieleen mustaa juniorinarttua (Of Streamline Funky Marquise) lähes ensikertalaisena esittänyt Hanna (toivottavasti nimi on oikein..!) Toivottavasti tavataan jakossakin näyttelyiden tai kisojen merkeissä!

Seuraavat koitoksemme ovat syyskuun alussa Helsingissä (Elsa ja Diiva) sekä samassa kuussa Riihimäellä (Elsa). Niitä odotellessa ja kannustukset korvissa kaikuen!

Elsa osallistuu

Kaikkeen. Toin töistä kotiin vohvelikankaalle tehtävän kanavaneulapujottelun, ajattelin tehdä kuviomalleja valmiiksi. Pitkään istuskelinkin tuolissa ja pujotella värkkäsin. Jätin sitten langat pöydälle, mikä ei todellakaan ollut hyvä idea.. Elsa oli siitä pinkin kerän valinnut ja sen kanssa puuhaillut. Rupesin ihmettelemään että mikä sillä oikein on kun uikuttaa ja istuu olohuoneessa eikä liiku minnekään, omituista, todella omituista.. Lähempi tarkastelu paljastikin sitten seuraavan näyn..

Täytyy varmaan unohtaa puikot tai virkkuukoukku seuraavalla kerralla kerien viereen, mitä siitä voisikaan seurata..!

Erittäin Hyviä näyttely- ja mittaustuloksia

Sunnuntaina oli näytelmät Helsingissä, Tuomarinkartanon vinttikoirakeskuksessa. Diivalla meni totuttuun tapaan, eli EH:lla tultiin kehästä pois. Liikkuminen, se liikkuminen. Harmillista kyllä, Diiva olisi halunnut kulkea nenä maassa hajuja tutkiskellen ja siitä johtuen jouduin roikottamaan neitiä hihnasta, mikä ei ole lainkaan hyvä. Yleensä menee niin, että jos Diiva juoksee nätisti, ei seisomisesta tule mitään. Tällä kertaa seisominen meni paremmin kun hyvin, mutta liikkuminen ei. Sellaista tämä on. Tässä Diivan arvostelu, tuomarina Tuula Plathan:

"Hyvin kehittynyt lihaksikas narttu joka oikean kokoinen. Silmät voisi olla hivenen tummemmat. Kaunis niskalinja. Hyvä runko & raajat. Seistessä tasapainoinen mutta liikkeessä menettää ryhtinsä & koordinaation."

Seuraavaan näyttelyyn koitetaan toisenlaista hihnaa.. kaikkea pitää yrittää.

Lisää kuvia näyttelystä löydät tästä.



Diiva myös mitattiin virallisesti samalla reissulla. Mittaus kävi nopeasti ja kivuttomasti, mittamiehet olivat oikein mukavia molemmat. Viralliseksi tulokseksi saatiin huikeat 45,5cm. Ei ole koolla pilattu tuo meidän neiti. Elsa kasvaa isommaksi, parilla sentillä ainakin, niin luulen. Nyt vaan koppa kotia ja maastokirjoja hakemaan, vielä syksyn aikana keretään kisailemaan!

Tuomarinkylästä ei kuitenkaan tarvinnut tulla tyhjin käsin pois, sillä matkaan tarttuivat imatralaisen whippetinomistajan, Marjon, yhteystiedot kasvattajan kautta. Ja tänään heti tavattiinkin juoksentelun merkeissä. Pikkuinen Papu on vasta nelisen kuukautta, mutta hyvin pärjäsi akkavallan alla pieni poika. Elsa meinasi leikkiä vähän turhankin rajusti ja joutui välillä jäähylle, mutta pikkuinen pisteli naskalihampailla loppujen lopuksi hyvinkin tehokkaasti vastaan. Välillä ei meinannut uskaltaa menoa katsella, mutta ehjin nahoin selvittiin, tällä kertaa :) Jatkossakin on tarkoitus tavata, sillä mukavaa oli sekä koirilla että omistajilla. Papusta ei vielä kuvaa ole, mutta laittelen tänne kunhan sellaisen saan..

Tokoilua

Eli tokossa siis Diivan kanssa eilen. Ryhmä oli aloittelevat, ja sitä se todella käytännössäkin oli. Noin kahdeksan todella erilaista koiraa oli paikalla, haitari russelin puolivuotiaasta pennusta parivuotiaaseen ongelmaiseen Dobermann-urokseen. Whippet tokossa sai ohjaajalta myötätuntoista hymyä osakseen ja lausahduksen tyyliin. "Noitapa ei ole täällä vielä nähtykään, no, kaikilla koirilla voi yrittää, kyllä siitäkin varmasti jotakin tulee kun kovasti harjoittelee." Pikkuisen kaihersi, mutta varmaankin totta toinen puoli. Töitä teettää..

Diiva oli seuraamisessa ehdottomasti ryhmän paras, sai asiasta kehuja ja ohjaaja totesi sinä olevan tulevan tokovalion. Hiphei! No, jos seuraaminen sujuikin hypyn ja temppuilun ohella paremmin kuin hyvin, oli istumisessa ja erityisesti maahanmenossa (jotka kotona sujuu pienellä sormen liikeellä) hienohelmalla suuria vaikeuksia alustasta eli sorasta johtuen. Kivet painaa mahaa ja tuntuu ikäviltä pepun alla, onko oikeesti pakko..? Myös se tosiasia että tokossa istutaan paikallaan eikä seisota, ja vielä vieressä eikä edessä (tätä Diiva ei ymmärtänyt ollenkaan) oli meille uutta ja vaikeaa.

Toiminta kesti kolme varttia mikä oli meille ihan maksimiaika keskittymisen suhteen. Ongelmaksi voi tulevaisuudssa muotoutua myös herkkupolitiikka, sillä kyllä juustostakin maku menee kun monesti saa. Siksipä varasinkin mukaan pörrökarvan jota saa retuuttaa palkaksi herkkujen sijaan. Mutta silmiin tapitus, se meiltä sujuu paremmin kuin hyvin, sillä se on Diivan kerjäämistyyli.. ja nyt siitä vielä palkittiinkin :)

Kuulumisia jälleen. Syksy lähestyy ja samalla koulujen alku (= työt). Töissä sinänsä ei ole pelättävää, mutta neitokaisten kohdalla kuitenkin jännitys tiivistyy.. Koko kesän ovat kirjaimellisesti viettäneet ihmisten kainalossa ja nyt on edessä yksinäiset päivät. Elsa ainakin tuppaa ulvomaan melko äänekkäästi jäädessään yksin. Mikon mukaan ulvonta alkaa jos poistun asunnosta muun väen jäädessä. Ei hyvä. Kahdestaan ovat olleet yksinjätettyinä ja ihan hiljaista on ollut kun asunnolle on palailtu. Alkukonsertti kuitenkin on ja pysyy vielä toistaiseksi. Mahtaa naurattaa naapureita aamulla seitsemältä..

Mutta sitten toisiin asioihin. Kerrostaloelämä ei ole kivaa. Tai siis ei talossa sinänsä mitään vikaa ole, mutta käytännössä asiat vaan ovat hankalia. No, se oli toki odotettavissakin. Elsa ei oikein ymmärrä ilmoittaa hädistään pihalle halutakseen, ja täällä tulee tietysti käytyä ulkona harvemmin. Korjaantunee aikanaan, toivon. Toinen asia, sosiaalisuus. Meidän maalla kesän eläneet koirulimme ovat kuin todellisia maalaisia kaupungissa, ei mitään rajaa! Joka ainoa puska, ruohotuppo, mätäs risu, kivi ja kanto nuuskitaan apinan raivolla ja nelivedolla, vaikka samat kohdat kävellään monesti päivässä. Ja koirakaverit! IIK! Kaikkia pitää yrittää moikata samalla kaistapäisellä innokkuudella ja intensiteetillä. Juu, ei käy laatuun näissä maisemissa. Puput, sorsat (joita muuten on Imatralla järjettömiä määriä Vuoksen varrella), muut linnut, perhoset, pörriäiset ja kaikki liikkuva tuntuu myös aiheuttavan ennenkokemattoman suurta riemua ja jahtausvimmaa. Liekö sitten syynä irtijuoksutuksen ja kivan tekemisen vähyys, varsinkin nyt kun Elsan koipi näyttää parantuneen, todennäköisesti. Ei siinä mitään, kiva kun koirat ovat innokkaita, mutta pupuepisodi päättyi pitkälle pois pyörätieltä nurmen puolelle ja pensaikkoon, jarrutusjälki vain jäi komistamaan hyvin hoidettua puistonpohjaa. Eli jotain tarttis tehdä.

No, maalle voi toki aina ajella, vaan ei joka päivä näillä polttoaineen hinnoilla. Päätin siis ilmoittaa Diivan tokoon. Kyllä, tokoon. Vakuuteltiin, että ei se nyt niin justiinsa ole, aloittelijoita kaikki. Nähtäväksi jää miten käy. Tämä toko valittiin kertaviikkoiseksi ohjelmaksi ihan Neidin mielenvirkeyden kannalta, mutta myös agilityä silmälläpitäen. Kyseinen kurssi alkaa syyskuussa ja sinne suunnataan, täällä kurssille on helpompi päästä kuin Joensuussa. Elsa kaipaa kovasti rotia elämäänsä ja pentukurssi on suuntana syksyllä, jos vain mukaan mahdutaan. Agilityä käytiin omatoimisesti kokeilemassa paikallisella koulutuskentällä; varsinkin Diiva osoitti suurta intoa ja riemua, Elsa puolestaan tavoilleen uskollisena ei niin välittänyt vaikka ei ihan meinannut puolmilla kestääkään. Tuon kakaran kanssa sydän jättää monta lyöntiä väliin vielä tulevaisuudessakin..

Ja näyttelyasiaa. Viikonloppuna siis Diivan kanssa Helsinkiin. Tavan ja oman tuurini mukaan näytti että vettä tulee kuin aisaa. Viimeinen ennustus kuitenkin oli hiukkasen lupaavampi, eli kaikki toivo siihen sitten. Seuraavana viikonloppuna Kouvola, samoin Diivan kanssa. Ja varoaikoja laskettuani (ja niiden pituudesta todella ylätyttyäni) ilmoitin molemmat Helsinkiin syyskuussa. Tämä siksi että Elsa pääsee osallistumaan edes yhteen pentuluokkaan.

Tänään siis Diivan kanssa tokoon, saas nähdä miten menee, innolla odotan..!

Näyttelyterveisiä

Eli Sara menestyi Jaanan esittämänä Kuopion kv-näyttelyssä erinomaisesti. Tässä pari kuvaa ja Saran arvostelu:

Feminine. Well bodied and well proborttioned. Attractive head and expression from dark eyes. Good ears. Good angles. Tight pads. Siuboth topline and croup. Sound mover. Hope she does not grow more.














(molemmat kuvat: Dan)

Nyt vaan kohti uusia haasteita!

Ei kahta ilman kolmatta (tai ties kuinka monetta)

Eli yllätys, yllätys, Elsan kanssa podetaan taas.

Vanha oikean takajalan haava näytti hyvin umpeutuneelta ja puhtaalta, mukavasti ruvelle menneeltä. Siis näytti. Keskiviikkoaamuna Joutsenossa herättyäni huomasin jalan olevan todella paksu haavan ympäriltä. Hetki arvottiin eläinlääkärille soittamisen kassa, mutta päädyttiin kuitenkin varmuuden vuoksi soittamaan. Sepä olikin metsästyksen alla, mutta lääkäriaika saatiin kuitenkin samalle päivälle Lappeenrantaan.

Päivän mittaan jalka ilmeisesti kipeytyi, sillä pentu lopetti istumisen, riehumisen ja melkein kävelemisenkin, ja turvotus sen kuin lisääntyi. Elsa oli vaisu, ei nahissut lainkaan Diivan kanssa (mikä siis on todella epänormaalia), nukkui ja pysytteli hiljaa itsekseen nukkumassa tai makuulla. Korkean kipukynnyksen omaavallekin taisi tehdä tiukkaa.

Tohtori oli kiireinen mutta hoiti Neidin hyvin. Tässä vaiheessa turvotus oli jo aika hurjan näköinen. Haava ronkittiin auki, puhdistettiin ja lämpö mitattiin, 39,5, joten lämpöäkin oli. Tujakka pistos antibioottia ja kipulääkettä niskaan, 10 päivän napakka antibioottikuuri, salva haavaan ja kipulääkitys päälle. Kiva. Taas pääsin kiittelemään Elsan voimassaolevaa vakuutusta ja vakuutusyhtiön suorakorvauspalvelua. (lisää kuvia vammat ja vauriot -osiosta)

Tätä kirjoitettaessa tyttö on jo selvästi parempaan päin. Eilen sujui jo laukkaaminenkin ja Diivalle rähjääminen. Taitaa elämä voittaa. Niin se vaan on, että näköjään näitten kanssa vaan sattuu ja tapahtuu. Elsa kun on vielä rämäpää, tipahtelee nojatuolista ja millon mistäkin eikä tunnu oppivan vahingoistaan. Eli seuraavaa odotellessa.. Häntä sen sijaan ei enää vaivaa vaikka yhä tiukassa teipissä onkin.

Mutta ettei pelkkiä kehnoja uutisia niin joitain hyviäkin! Sara (Seljankan Pikku-Piika) oli tänään Kuopion kv näyttelyssä ROP-Pentu. Hienoa Sara ja Jaana! Siitä se ura lähtee urkenemaan, eli ei kun seuraavaa näyttelyä etsimään, silloinhan Sara pääseekin jo junioriluokkaan..!