Niinpä. Eilen iltalenkkeiltiin rauhaisaan tahtiin nuuskien ja tonkien. Kiirettä ei tuntunut olevan, mitä nyt sitä tavallista kiskomista hihnan päässä joka perhosen perään. Mutta auta armias kun sattui olemaan hevosia tien laidassa laitumella! Siitä se vasta möly nousi, ei olisi uskonut. Pahatun "ponit" sattuivat olemaan ojan takana ja ikävän korkuisten horsmien tuolla puolen. Eihän siinä auttanut pienen koiran muuta kuin mennä totaalisesti paniikkiin. Voi sitä ulinaa ja mölinää, erityisesti Elsan kuonosta ulos tulleena. Kello lähenteli jo puolta kymmentä ja itse hihnan päässä tietysti kauhulla odottelin vihaista omistajaa kimppuuni syöksymään. Vaan eipä tullut, hyvä niin. Rauhoittuivathan ne äänet lopulta, mutta hevosparat taisivat luulla joutuneensa susien piirittämäksi, sen verran hyppelehtivät aidassaan. Lopulta ei oikein voinut kuitenkaan kuin nauraa, sillä molemmat tyttäret kävelivät takajaloillaan ennätysmäisen matkan hevosia vielä kauempaa tarkastellen. Näyttivät lähinnä mangusteilta.
Jos maalaiselämä on rankkaa, sitä se on elo kaupungissakin. Vaikka joka ääni ei enää aiheutakaan heräämistä ja asian tarkempaa kartoittamista, saa naapurin ovikello erityisesti Diivan liikkeelle, puhumattakaan oman oven postiluukun kalahduksesta. Kaikki vaan on niin uutta ja ihmeellistä. Saas nähdä mitä siitä seuraa kun joutuvat olemaan pitempään yksin töitten alettua.. Vaan ei tuo kerrostaloelämä onneksi niin totaalisen kurjaa ole. Ainakaan vielä. Vapaana kirmaaminen vähenee ja ihmisten on jaksettava raahautua useammin ulos.
Niin, jotenkin sitä on vaan koiratkin tottuneet elämään jossain maaseudun ja kaupungin välimaastossa. Ei voi kun odotella mitä tästä tulee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti